Pellon reunassa

Elokuinen sade ropisi lehtiin. Hiekka rahisi ja lätäköt litisivät Kauran vihreiden kumisaappaiden alla hänen tarpoessaan tarmokkaasti eteenpäin. Tällaisia päiviä Kaura rakasti. Ei ollut liian kuuma ja pienessä sateessa matkaa sai taittaa kaikessa rauhassa omiin ajatuksiinsa uppoutuneena. Vaikka hän kovasti pitikin muista, oli välillä vallan kiva kulkea ihan omia teitään puhumatta kenellekään yhtään mitään.

Useimmiten nämä kävelyt suuntautuivat läheisen pellon reunaan, jossa Kauralla riitti hämmästeltävää. Tuulessa heilimöivä vilja näytti miltei aavalta mereltä silmän kantamattomiin kumpuilevilla pelloilla. Sitä olisi voinut tuoksutella ja katsella loputtomiin. Pian viljelijä kuitenkin tulisi, puisi kypsän viljan talteen ja veisi jyvät myllyyn. Nyt Kaura aikoi kuitenkin vielä ihailla upeaa näkymää.

Eikä Kauraa kiinnostanut ainoastaan viljapelto. Sen vieressä oli haka, jossa laidunsi iso lauma lampaita. Joka päivä Kaura käveli niiden luo, silitteli niitä ja antoi voikukanlehtiä. Läheisellä maatilalla oli myös aaseja ja alpakoita, joiden hupaisa ulkomuoto sai Kauran aina hymähtämään. Pörröisen turkkinsa alla pitkäkaulaiset alpakat olivat kovin siroja ja pystyivät kiipeämään vaikka matalien rakennusten katoille. Kauralla riitti juteltavaa myös näille otuksille.

Lammashaalta Kaura jatkoi matkaansa kohti metsää. Siellä, rauhallisen tien varressa laidunsi punaruskeita lehmiä. Niidenkin silittelystä Kaura piti. Hän käveli aivan aidan viereen ja huhuili lehmiä. Pian ne vastasivatkin ammuen ja tulivat aidan viereen siliteltäviksi. Välillä ison eläimen läsnäolo tuntui pelottavalta, mutta lehmät olivat kyllä säyseitä ja kilttejä ja tykkäsivät siitä, että joku jaksoi jutella niille ja silitellä kylkeä. Nytkin ne tulivat varovasti puskemaan Kauran kättä.

Sade oli tauonnut. Kaura riisui hupun päästään, muttei silti malttanut olla pomppaamasta tasajalkaa tiellä odottavaan lätäkköön. Roiskis! Vesi lensi korkealle ja kasteli housunlahkeita. Se ei Kauraa haitannut. Aina ne olivat märät tai ainakin hiukan likaiset. Kaura oli niin utelias ja unohtui helposti tutkimaan milloin mitäkin. Hänelle riitti, että vaatteet tuntuivat mukavalta päällä. Ei ollut niin väliä, miltä ne näyttivät. Ajasta Kauralla ei ollut tietoakaan. Hän puuhaili sitä, mikä kulloinkin sattui innostamaan. Sellainen hän oli.

Ojanpientareella kypsyi villivadelmia ja metsän reunassa mustikoita. Kaura pysähtyi maistelemaan kumpiakin. Mikään ei voittanut vasta kypsyneiden mustikoiden makua. Niitä olisi voinut mutustella loputtomiin sormenpäät sinisinä. Tällaisella säällä saattoi löytää metsästä myös kantarelleja. Ne maistuisivat koko porukalle iltaruualla. Kaura päätti käydä katsomassa.

Hän oli ollut oikeassa. Siellä niitä oli. Hän keräsi anorakkinsa taskun täyteen sieniä ja jatkoi tyytyväisenä matkaa kohti kotia. Metsän läpi pääsi valoisaan aikaan mukavasti oikopolkua. Kaura pisti juoksuksi. Hänestä oli kiva juosta pehmeällä polulla, vaikka juurakot välillä tuntuivatkin liukkailta saappaiden alla. Metsä tuoksui turvalliselta. Kaura veti keuhkot täyteen ilmaa ja jatkoi juoksuaan.

– Missä sinä taas olet ollut haaveilemassa? kysyi Ohra Kauran saapuessa hengästyneenä pihamaalle.

– En minä mitään haaveillut, kunhan kävin tervehtimässä naapurin eläimiä ja maistelemassa mustikoita, vastasi Kaura iloisesti ja juoksi sienisaaliineen keittiöön.

– Hei, minä löysin metsästä kantarelleja. Tehdään niistä kastike illalliselle, hän huikkasi ja tyhjensi sienet keittiön pöydälle puhdistettaviksi.

Ennen ruokaa hän aikoi vielä piirrellä aikansa kuluksi eläimiä ja kasveja. Hänen huoneensa seinällä komeilikin jo melkoinen kokoelma erilaisia piirroksia ja maalauksia. Muutkin pitivät niistä, sillä Kaurasta oli tullut ajan mittaan aika taitava piirtäjä. Hänellä oli hyvä muisti ja hän osasi siirtää kunkin kohteen yksityiskohdat elävästi paperille. Kaikilla ei ollut sellaista taitoa.

Kaurasta se oli normaalia. Hän piti eläimistä ja kasveista, totta kai hän myös muisti, miltä ne näyttivät. Kauralla oli myös tapana painaa tarkasti mieleen varsinkin eläinten piirteitä. Niiden läsnäolo rauhoitti häntä ja hän nautti niiden silittelystä. Se teki mielen levolliseksi. Niille saattoi kertoa asioita, joita hän ei kertonut kellekään muulle, eivätkä ne koskaan kertoneet kuulemiaan salaisuuksia eteenpäin.

Illalla koko joukko kerääntyi yhteisen pöydän ääreen kertaamaan päivän tapahtumia. Tarjolla oli myös Kauran keräämistä sienistä valmistettua kastiketta. Jokainen kertoi omasta päivästään. Vehnä ja Ruis olivat tutkineet perhosia puutarhassa. Ohra oli kiertänyt läheisen rantakiven ympäri uiden ainakin kahdeksan kertaa ja Vilja lukenut jotakin seikkailukirjaa. Ruuan jälkeen pelattiin vielä yhdessä hauskaa sanaselityspeliä ennen kuin kaikki kömpivät nukkumaan päivän puuhista uupuneina.