Talviaamun timantit

Viljaa harmitti. Oli taas niitä aamuja, kun toivoi, että olisi noussut sängystä ennemmin oikealla kuin väärällä jalalla. Mikään vaate ei tuntunut päällä hyvältä, silmissä tahmasteli unihiekka, eikä paksujen talvivaatteiden pukeminen päälle kiireessä ja tohelluksessa olisi voinut tuntua enää yhtään vastenmielisemmältä idealta. Ei tehnyt mieli puhuakaan. Kunpa olisi vain voinut palata peiton alle ja nukkua talviunet niin kuin pörröinen karhu.

Keittiöstä kuului iloinen puheensorina. Teepannu pihisi liedellä ja höyryävän lämpimän puuron tuoksu leijui Viljan nenään. Ohra, Ruis ja Vehnä olivat nousseet jo hyvissä ajoin valmistelemaan valkenevaa päivää. Siellä he parhaillaan kattoivat pöytään aamiaista. Vilja kipristeli varpaitaan sängyn reunalla istuessaan ja nojasi leukaa käsiinsä. Ehkä keittiöön meno kuitenkin kannattaisi. Jospa herättäisi Kaurankin ja menisi yhdessä! Ehkä aamun harmistus karisisi siinä samalla. Niin hän tekisi!

– Kaura, herää! Tule minun kanssani syömään. En halua mennä yksin. Muut ovat jo siellä ja minua nukuttaisi vielä niin kamalasti.

Kauran silmät rävähtivät auki.

– Taasko minä olen nukkunut niin sikeästi, etten ole kuullut muiden heräävän?! Totta kai minä tulen. Olen niin nälkäinen, että voisin syödä kokonaisen kylmäkellarillisen hilloa ja leipäviipaleita, noitui Kaura ja ponnahti salamana ylös peiton alta.

Hän kiskoi illalla ympäri huonetta viskomansa villasukat jalkoihinsa, veti ison T-paidan ylleen ja venytti polvista melkein puhki kuluneet trikoot päälleen. Tukka pörrössä hän tarttui Viljan käteen, pomppasi ylös ryppyisistä lakanoistaan ja sanoi:

– Tästä tulee mainio päivä seikkailuille, tule nyt mennään ja otetaan muutkin mukaan!

Keittiössä kaikki alkoi olla valmista. Pöytä oli kukkuroillaan herkkuja, joita ystävykset olivat yhdessä keränneet, kasvattaneet ja valmistaneet. Oli leipää, puuroa ja jogurttia. Oli mustikoita, vadelmia ja mansikoita, kuivattuja omenoita ja hilloa, leipää, levitettä, kurkkua ja tomaattia. Pienissä kulhoissa oli pähkinöitä ja siemeniä ja tarjottimella komeili mehevä juustonkimpale. Juomaksi oli teetä ja raikasta raparperimehua.

Vesi herahti Viljan kielelle. Olivatpa muut taas olleet reippaita!

– Huomenta! Tulitte juuri sopivasti! Ruoka on valmista. Nyt syödään ja sitten lähdetään tutkimaan, mitä tällä päivällä on meidän varallemme suunniteltuna, hihkaisi Ohra ja asetteli juusto- ja tomaattiviipaleita leipänsä päälle.

Vilja ja Kaura tassuttelivat pöytään ja alkoivat kauhoa puuroa ja muita aamun herkkuja lautasilleen. Seurue ryhtyi jutustelemaan siitä, mitä kukin haluaisi tänään tehdä, olihan luvassa aurinkoinen talvipäivä järven rannalla.

– Minä haluaisin lähteä potkukelkalla jäälle. Tänään on mainio sää viilettää aavalla tuulen mukana, haluaako joku mukaan, kysyi Ohra.

– Minä en välitä potkukelkasta, mutta narraisin mielelläni kaloja, sanoi Ruis.

– Ja minä voisin kolata jäälle luistinradan, innostui Vehnä. 

– Mahtavaa, pakataan eväät mukaan, laitetaan lämmintä ylle ja ollaan jäällä koko päivä. Siinä voi kokeilla kaikenlaista, riemastui Kaura.

Vilja kuunteli keskustelua syödessään ja tunsi, miten silmät alkoivat vähitellen aueta ja energia virrata varpaisiin saakka. Onneksi sai rauhassa syödä ja heräillä, eikä kukaan sittenkään hoputtanut minnekään.

–  Minä voisin lähteä potkukelkkailemaan, hän kuuli sanovansa.

Seurue jatkoi hyväntuulista rupatteluaan, kunnes kaikki olivat saaneet syötyä kyllikseen. He kiittivät toisiaan mukavasta aamiaisseurasta, korjasivat pöydän yksissä tuumin, pakkasivat eväät reppuihin ja pukivat lämpimät pakkasvaatteet ylleen.

Aurinko oli jo noussut ja lumi kimalteli timantteina rantapuiden oksilla. Vilja puhalsi irtohiutaleita kiven päältä ja katseli, miten ne leijuivat hetken ilmassa vasten talviauringon säteitä. Ehkä tästä tulisikin vielä mainio päivä. Jäällä Ruis asettui parhaillaan kairaamansa avannon viereen pilkkimään ja Vehnä ja Kaura kiitivät luistimilla pitkin tovi sitten auraamaansa rataa.

– Tule jo sieltä, senkin haaveilija, huusi Ohra ja odotteli jo malttamattomana Viljaa potkukelkkansa kanssa.

Vilja istahti kelkkaan ja tunsi, kuinka Ohra potkaisi sen liikkeelle. Pakkanen yritti nipistellä poskia, mutta keväinen aurinko lämmitti jo kummasti. Kauran ja Vehnän riemunkiljahdukset jäivät taakse ja vaimenivat Ohran potkiessa kelkkaa eteenpäin. Vilja nosti hymyillen kädet ilmaan ja sulki silmänsä. Tuntui siltä, kuin voisi nousta lentoon.