Ikimuistoinen jouluseikkailu, osa 4/5

Vehnä, Ohra, Ruis ja Vilja astelivat lumikengillä perätysten natisevassa umpihangessa, keskellä tiheää metsikköä. Hämärtyvä ilta värjäsi nietoksia syvän sinisellä värillä. Lumesta pystyi erottamaan erilaisia eläinten jättämiä jälkiä.

– Tuosta on mennyt orava, ja tuosta metsäkauris! Tuolla sen sijaan on pikkulintujen tepastelujälkiä! Ruis iloitsi.

– Monenlaisten eläinten jälkiä on kaikkialla, mutta Kaurasta ei näy vieläkään jälkeäkään, Ohra ihmetteli.

– Hei! Onko tuossa edessä latu?! Aivan kuin joku olisi kulkenut tästä suksilla! Vilja huudahti!

– Huomasin kotona, että Kauran sukset puuttuivat vajasta. Onkohan joku varastanut ne! Vehnä pelästyi.

– Tuskinpa vain. Vaja oli lukossa, kun menimme sinne. Ehkä Kaura on vienyt suksensa huollettaviksi. Tuon ladun on oltava jonkun muun tekemä. Miksi ihmeessä Kaura olisi hiihdellyt yksin täällä, keskellä metsää, Ohra pohti.

Toverukset saapuivat laavulle. Nuotiopaikan penkit oli pyyhitty lumesta ja nuotio höyrysi lämpimänä. Joku oli juuri lämmitellyt tulen loimussa ja ehkäpä nautiskellut höyryävää puuroa puisella penkillä istuskellen. Laavun reunalla kimalsi kaunis kirjepaperi. Ruis kävi hakemassa paperin ja alkoi lukea:

Onneksi olkoon – olette melkein perillä! Tällä kertaa säästän teidät vihjeiltä ja kerron suoraan, minne mennä. Suunnatkaa kohti vanhaa navettaa. Se hohtaa valaistuna keskeltä pimeää metsää. Navetassa teitä odottaa herkullinen ja ilahduttava yllätys, jota voidaan pitää myös joululahjana, onhan sentään jouluaatto! Nähdään pian, terveisin: Joulupukki.

Samassa hetkessä kiven heiton päästä alkoi kuulua ilakoivia sulosointuja ja näkyä kirkkaita valoja.

– Tuolla, ihan vieressä! Joulupukki soittaa meille joululauluja. Mennään äkkiä! Ohra kehotti.

Toverukset lähtivät harppomaan yhteistuumin kohti musiikkia ja kauniisti puiden lomasta hohtavia valoja.