Lumi pöllysi valtoimenaan, ja pihatien pikkuoravat loikkivat syrjään, kun Vehnä, Ohra, Ruis ja Vilja viipottivat kohti tienposkessa nököttävää postilaatikkoa. Jo kaukaa näki, että sen sisällä olisi taatusti postia – naapurien postilaatikkojen luukkujen päällä oli nimittäin tonttulakin muotoiset lumipaakut, kun taas toverusten laatikon kansi oli tyhjä lumesta – se oli siis selkeästi avattu vastikään.
Vehnä jarrutti niin, että meinasi mennä kumoon. Sitten hän henkäisi syvään ja alkoi raottaa postilaatikon luukkua. Muut kurkkivat jännittyneenä Vehnän olan takaa.
– Täältä löytyy kimaltava kirje! Vehnä kiljahti innoissaan.
– No, mitä siinä sanotaan? Lue jo! Ruis patisti.
Vehnä selvensi kurkkuaan ja alkoi lukea kuuluvalla äänellä:
Mahtavaa, löysitte perille! Seuraavan paikan vihje kuuluu: se on ollut täällä pitkään ja pidempään. Pienempi kuin vuori, isompi kuin jyvä. Vierivänä ei sammaloidu ja pelissä päihittää sakset aina. Terveisin: Joulupukki. Muut hieroivat otsaansa mietteliäinä, mutta Ohra astui esiin itsevarmuutta puhkuen.
– Minä tiedän tämän! Pelaan päivittäin Kauran kanssa kivi-sakset-paperi-peliä, ja oikea vastaus tähän on kivi! Pelissä sakset voittaa paperin, paperi kiven ja kivi sakset. Kivi on ollut täällä pitkään ja pidempään ja on pienempi kuin vuori mutta isompi kuin jyvä. Ja tunnettu sanonta kertoo, että vierivä kivi ei sammaloidu.
– Takapihan vanha siirtolohkare! Siellä se seuraava vihje on takuulla. Täällä ei ole isompaa kiveä kuin se, Ruis äkkäsi.
Toverukset kiitivät kohti takapihan pientä metsikköä. Nopeasti kuusien ja pajujen välistä piirtyi valtava harmaa siirtolohkare. Kuin taivaalta pudonnut pienoiskuu, se möllötti paikallaan jäisellä sammalpatjalla mutta tuntui samalla lempeän turvalliselta. Siirtolohkareen tyvestä törrötti kiiltävä paperinpala.